Kommunisti, maalaisliittolainen ja minä saunassa
Edellinen kirjoitukseni oli otsikoltaan ”Väärällä listalla – vai sittenkin juuri oikeassa paikassa?”
En arvannut, mitä siitä seuraisi.
Kirjoitus synnytti viestejä, keskustelua ja kommentteja enemmän kuin osasin odottaa. Jotkut olivat samaa mieltä. Jotkut kertoivat omia
kokemuksiaan. Jotkut tarttuivat yhteen ajatukseen ja veivät sitä vielä pidemmälle.
Ja ehkä juuri siinä oli koko kirjoituksen ydin.
Kohtaamisessa.
Yksi kommentoija kirjoitti ajatuksen, joka pysäytti minut:
”Maailmaa ei muuteta olemalla niissä lokeroissa, jotka meille muilta annetaan.”
Niinpä.
Me ihmiset olemme kummallisen innokkaita lokeroimaan toisiamme.
Tuo on konservatiivi.
Tuo on liberaali.
Tuo on keskustalainen.
Tuo on vihreä.
Tuo on oikealla listalla.
Tuo väärällä.
Entä jos ihminen ei haluakaan olla vain yksi asia? Entä jos hän uskoo johonkin, mutta myös kysyy? Entä jos hänellä on vahva vakaumus, mutta hän haluaa kuunnella toista? Entä jos kaksi ihmistä ajattelee monesta asiasta eri tavalla ja silti haluaa istua saman pöydän ääreen?
Minusta juuri siinä on seurakunnan mahdollisuus.
”Kaikille löytyy tuoli.”
Eräs kommentoija nosti esiin aiemmasta kirjoituksestani lauseen:
”Minulle hyvä seurakunta on kuin hyvä olohuone. Ovi auki. Valot päällä. Kahvipannu kuumana. Yksi tietää, mitä uskoo. Toinen etsii vielä. Kolmas tuli paikalle, koska kotona oli liian hiljaista. Kaikille löytyy tuoli.”
Kommentoija sanoi, että lause sai hänet tämänhetkisessä elämäntilanteessa jopa kyyneliin. Se kertoo mielestäni jostakin olennaisesta.
Ihmisillä on tarve tulla nähdyiksi.
Ei arvioiduiksi.
Ei luokitelluiksi.
Ei testatuiksi.
Vaan nähdyiksi.
Toinen kommentoija muistutti minua Jeesuksen sanoista:
”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen.”
Siinä on seurakunnasta aika hyvä määritelmä. Ei rakennus. Ei organisaatiokaavio. Vaan ihmiset, jotka kokoontuvat yhteen.
Hiihtomajan sauna
Yksi viesti jäi erityisesti mieleeni.
Kirjoittaja muisteli nuoruudestaan hiihtomajan saunaa. Siellä istuivat kuulemma kommunistit ja maalaisliittolaiset – ja ehkä joku kokoomuslainenkin – sulassa sovussa.
Saattoi olla eri mieltä. Mutta siitä ei tarvinnut tehdä vihollisuutta. Jutut olivat hyviä.
Toinen kommentoija puolestaan kertoi kokemuksistaan Saudi-Arabiassa. Hän oli keskustellut syyrialaisen, jordanialaisen, palestiinalaisen, pakistanilaisen ja intialaisen kanssa. Muslimin ja hindun kanssa.
Taustat olivat erilaisia.
Mutta mielessä olivat samat asiat: perhe ja lapset.
Siinä on jotakin hyvin pysäyttävää.
Kun riisumme tittelit, puolueet, listat, uskonnot, kansallisuudet ja muut meille annetut määritelmät, jäljelle jää aika paljon samaa.
Ihminen.
Huolineen ja murheineen.
Iloineen ja toiveineen.
Keskeneräisenä.
Ehkä tässä on seurakunnan paikka
Minulle körttiläisyydessä on aina puhutellut ajatus keskeneräisestä ihmisestä.
Ei tarvitse olla valmis.
Saa etsiä.
Saa kysyä.
Saa epäillä.
Saa tulla mukaan myös silloin, kun kaikki vastaukset eivät ole vielä löytyneet.
Ehkä juuri siksi ajatus avoimesta seurakunnasta tuntuu niin tärkeältä. Seurakunnan ei pitäisi olla paikka, jossa ensin selvitetään, kuulutko joukkoon. Sen pitäisi olla paikka, jossa sinut kohdataan ja jossa voit löytää oman paikkasi.
Tulkaa kaikki -listan vaaliohjelmassa puhutaan yhdenvertaisuudesta, moninaisuuden kunnioittamisesta, avoimuudesta ja siitä, että seurakuntalaisia kutsutaan osallistumaan ja vaikuttamaan.
Minulle nämä eivät ole vain sanoja paperilla. Ne ovat aika yksinkertainen ajatus:
Ovi auki.
Valot päällä.
Kahvipannu kuumana.
Ja tuoli jokaiselle.
Ehkä emme tarvitse vähemmän erilaisia ihmisiä. Ehkä tarvitsemme enemmän paikkoja, joissa erilaiset ihmiset voivat kohdata.
Ja ehkä seurakunta voisi olla juuri sellainen paikka.
Mitä sinä ajattelet – millainen olisi sinun seurakuntasi olohuone?
Ari Puroaho
Ehdolla Korson seurakunnan seurakuntavaaleissa
Tulkaa kaikki -ehdokaslista
Lue blogin ensimminen osa Väärällä listalla - vai silitkin oikassa paikassa.
Kommentoi, klikkaa tästä ja jätä ajatuksesi.
Tutustu minuun enemmän.