Ovi on auki. Mutta onko kirkossa paikka minulle?

Seurakunta voi julistaa olevansa kaikkia varten. Mutta mistä ihminen tietää olevansa tervetullut, jos kukaan ei tervehdi, kysy kuulumisia tai huomaa hänen jäävän yksin?

Kuvitellaan ihminen, joka päättää pitkästä aikaa astua kirkon ovesta sisään.

Ehkä hän on yksinäinen. Ehkä elämä on kolhinut. Ehkä läheinen on kuollut, parisuhde päättynyt tai usko joutunut koetukselle. Ehkä hän ei oikeastaan edes tiedä, mitä etsii. Hän vain kaipaa jotakin, mitä arjesta tuntuu puuttuvan.

Hän avaa oven ja astuu sisään.

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Kuka tervehtii häntä? Kuka näyttää, mihin voi mennä? Kuka huomaa, jos hän jää yksin seisomaan eteiseen?
Vai käykö niin, että hän tuntee olevansa väärässä paikassa?

Kirkon ovet voivat olla auki, vaikka ihminen ei tuntisi itseään tervetulleeksi.

Kaikki eivät tule kirkkoon valmiina

Seurakuntaan ei pitäisi tarvita pääsylippua, oikeita mielipiteitä tai valmiiksi rakennettua uskoa.

Ihminen saa tulla epävarmana. Hän saa kysyä, epäillä ja etsiä. Hän saa olla väsynyt, pettynyt ja keskeneräinen.

Eikä hänen tarvitse osata selittää, miksi hän tuli.

Minusta tässä on jotakin olennaista kristinuskon sanomasta. Emme ole valmiita ihmisiä, jotka kokoontuvat yhteen ihailemaan omaa onnistumistaan. Olemme keskeneräisiä ihmisiä, jotka tarvitsevat armoa, toivoa ja toisiaan.

Joskus usko kantaa ihmistä. Joskus toinen ihminen kantaa silloin, kun oma usko ei tunnu kantavan.

Siksi seurakunnan tehtävä ei voi olla vain järjestää jumalanpalveluksia, kerhoja ja tapahtumia. Tarvitsemme niitä kaikkia, mutta niiden rinnalla tarvitsemme jotakin vielä perustavampaa: kokemuksen siitä, että minulla on tässä yhteisössä paikka.

Minut huomataan. Minua kuunnellaan. Minä saan olla täällä.

Entä jos kukaan ei huomaa?

Yksinäisyys ei aina näy ulospäin. Ihminen voi käydä töissä, harrastaa, hoitaa perhettään ja vaihtaa kuulumisia naapureiden kanssa. Silti hän voi kaivata ihmistä, jolle puhua oikeasti.

Seurakunnalla voisi olla tässä valtavan tärkeä rooli.

Ei siksi, että kirkolla olisi kaikkiin ongelmiin valmiit vastaukset, vaan siksi, että se voisi tarjota paikan kohtaamiselle. Paikan, jossa ei tarvitse ostaa mitään, suorittaa mitään eikä todistaa omaa arvoaan.

Joskus yhteisöllisyys syntyy pienistä asioista.
Kupillisesta kahvia.
Tuolista, jonka joku vetää esiin.
Kysymyksestä: ”Mitä sinulle oikeasti kuuluu?”
Ja siitä, että joku muistaa ensi viikolla kysyä uudestaan.

Tällaiset teot saattavat tuntua vähäpätöisiltä. Yksinäiselle ihmiselle ne voivat merkitä paljon.

Millaisen seurakunnan Korso tarvitsee?

Minä haluan olla rakentamassa seurakuntaa, joka ei ainoastaan puhu avoimuudesta vaan myös näyttää sen käytännössä.
Seurakuntaa, jossa eri sukupolvet kohtaavat. Jossa lapsilla, nuorilla, aikuisilla ja ikääntyneillä on mahdollisuus löytää yhteys toisiin ihmisiin.
Seurakuntaa, johon voi tulla myös silloin, kun elämä ei ole järjestyksessä.
Seurakuntaa, jossa uskosta saa puhua avoimesti, mutta jossa myös epäilijälle on tilaa.
Ja seurakuntaa, jossa yhteisöllisyys ei ole vain kaunis sana toimintasuunnitelmassa, vaan jotakin, minkä ihminen voi kokea astuessaan ovesta sisään.

Tämä ei synny yksin työntekijöiden tai luottamushenkilöiden päätöksillä. Se syntyy meistä kaikista. Siitä, miten kohtaamme toisemme, mihin käytämme yhteisiä voimavarojamme ja millaista toimintaa haluamme rakentaa.

Seurakuntavaaleissa valitaan ihmisiä päättämään seurakunnan suunnasta. Siksi myös sillä on merkitystä, millaisia arvoja ja ajatuksia päätöksentekoon tuomme.

Ovi auki, valot päällä ja kahvipannu kuumana

Olen ajatellut seurakuntaa olohuoneena.
Sellaisena, jonka ovi on auki, valot päällä ja kahvipannu kuumana. Olohuoneena, jossa jokaiselle löytyy tuoli – myös sille, joka ei vielä tiedä, kuuluuko joukkoon.

Ehkä se on yksinkertainen ajatus. Mutta juuri yksinkertaisissa asioissa voi olla jotakin hyvin suurta.

Jeesus ei kutsunut luokseen vain niitä, joiden elämä oli kunnossa tai joiden maine oli moitteeton. Hän kohtasi ihmisiä, jotka jäivät helposti muiden katseiden ulkopuolelle.

Eikö meidänkin pitäisi kysyä, ketkä jäävät tänään ulkopuolelle? Ketkä eivät uskalla tulla? Ketkä ovat joskus tulleet, mutta eivät enää palaa?

Ja ennen kaikkea: mitä me voisimme tehdä toisin?

En odota seurakunnalta täydellisyyttä. Enkä ajattele, että yksinäisyys tai ulkopuolisuuden kokemus katoaisi yhdellä päätöksellä. Mutta voimme päättää, että yritämme paremmin. Että emme tyydy siihen, että ovi on teknisesti auki. Että haluamme ihmisen myös tuntevan olevansa tervetullut.

Sillä avoin ovi ei vielä riitä. Tarvitaan joku, joka toivottaa tervetulleeksi.

Jos sinä saisit päättää yhden asian, jolla Korson seurakunnasta tehtäisiin aidosti lämpimämpi ja yhteisöllisempi paikka, mikä se olisi?

Se on kysymys, johon haluaisin kuulla vastauksia.

Ja jos seurakuntavaalit ovat sinulle mahdollisuus vaikuttaa, käytä se.

Ennakkoäänestys järjestetään 3.–7. marraskuuta ja varsinainen vaalipäivä on 15. marraskuuta.

Minut löydät äänestyslipukkeesta numeroilla 29 kirkkovaltuustoon ja 73 seurakuntaneuvostoon.

Rakennetaan yhdessä seurakuntaa, johon on helppo tulla – ja jossa on hyvä olla.

Ari Puroaho
29 kirkkovaltuusto
73 seurakuntaneuvosto